Suburbiaa Michiganissa

Asun omakotitalon yläkerrassa michiganilaisessa kaupungissa. Ikkunasta näkyy mäntyjä ja joitain pensaita, joita en lehdettöminä vielä tunnista. Ruohoa leikataan ja rännejä korjataan naapurissa. On menossa lähiön kevätpuuhat.

Miljöö on kuin amerikkalaisesta elokuvasta tai sarjasta: puolitoista tai kaksikerroksisia taloja ristikkoikkuinoineen. Leveät autotallit, joihin mahtuu pari autoa vierekkäin. Nurmikko talon edessä on tasaisen vihreä eikä puske voikukkaa tai leskenlehteä. Aamulehti viskataan siihen nurmikolle – ei tosin enää polkupyörällä vingertävien pikkupoikien toimesta, vaan auton ikkunasta. Tosin lehtien nettiversioiden käytön yleistyttyä sanomalehtikääröjä näkee harvemmin.

Naapurusto on tässä keskiluokkaisessa lähiössä hyvin rauhallinen. Oravat juoksentelevat pihalla, kardinaalilintu visertää ja läheisessä puistossa näkyy kauriita. Kanadan tai valkoposkihanhet uiskentelevat puistolammessa, jossa välillä hyppelee isohko kala. Hetken luulen sitä lohikalaksi, kunnes minulle valistetaan, että todennäköisesti kyse on karpista. Lampi on matala ja samea, tuskin lohi siihen nousisi.

Läheisen alakoulun alueella, on iso kyltti: School area is drug and gun free zone, fines are doubled. Koulualue on siis huume- ja asevapaata aluetta. Hmm. Eli siis muut alueet eivät ole. Sakot eivät ainakaan ole kaksinkertaisia. Michiganissa aseluvalla saa kantaa asetta, kunhan se ei ole esillä.

Naapurilähiössä oli kylttejä, jotka oli osoitettu rikollisille. ”Criminals, here is neighbourhood watch”. Mahdollisia rosvoja varoitettiin siitä, että naapurustossa ollaan valppaita. Ilmeisesti siellä niitä aseita on piilossa tyynyn alla. Olo ei tunnukaan enää niin turvalliselle.

Pyöräilen viikonloppuna vähän kuhmuisia, isoista laatoista tehtyjä pyörä- ja kävelyteitä pitkin tutustumassa tähän amerikkalaiseen suburbiaan. Ja eikös täällä olekin lähes joka talon autotallin päällä koripallokori. Ihan kuin Dawsons Creakissa. Koska lauantai ja kevät jo pitkällä, on meneillään myös romujen siivous ja garage -salet. Piha-ajotielle on kannettu lapsien leikkikaluja, puutarhatonttuja ja muuta nurkista löytynyttä tavaraa.

Siisteys on tällä keskiluokkaisella asuma-alueella silmiinpistävää, ei roskia, pulloja eikä ruostuneita tynnyreitä tai auton romuja pihoilla. Kun suomalaisella omakotitaloalueella pihan ympäröi joko orapihlaja-aita ja vapaasti kasvava aidanne, täällä aitoja ei ole, vaan nurmikko rajautuu kävelytien reunaan. Yksi naapuri trimmaa parhaillaan nurmikon ja kiveyksen rajaa. Huomaan, että osa asukkaista on jättänyt puutarhatyöt reilusti yksityisen yrittäjän huoleksi. Niin jättäisin minäkin, tuohonhan menee koko päivä!

Nurmikon kunto onkin hyvinvoinnin merkki. Kuulin, että vanhusten hoivapuolella huolehditaan myös nurmikon leikkuu, mikäli asukas on huonossa kunnossa tai sairaalahoidossa. Meillähän sen ilmeisesti tulevaisuudessa tekee posti.

Lähiöelämä vaikuttaa siis hiljaiselta, rauhalliselta ja suoraan sanoen, pitkästyttävältä. Näennäisestä turvallisuudesta huolimatta lähes  jokaisella on talossaan kyltti, jossa kerrotaan vartiointifirman nimi.

Michiganilaisessa yliopistossa tutkitaan, urheillaan ja pidetään huolta

Michigan on yksi niistä valtioista, joihin muutti lukuisia suomalaisia leveämmän leivän hakuun 1800-luvun loppupuolella. Osavaltion luoteisnurkassa on Upper State, UP, joka erityisesti oli maahanmuuttajien suosiossa. Yhäkin Michaginista löytyy suomalaisia sukunimiä ja monen iso- ja isoisovanhemmat ovat suomalaisia.

Michiganissa onkin jotain suomalaista: vuodenaikojen vaihtelu, metsää ja peltoja, suuria järviä. Michiganilaiset viettävät vapaa-aikaansa paljon kesämökeillä, veneillen ja luonnossa liikkuen. Ilmapiiri on ystävällinen, mutta ehkä vähän pidättyvä. Selviä suomalaisia siis!

Michigan State University & Spartans

Michiganin pääkaupunki on noin sadantuhannen asukkaan Lansing. Asun sen viereisessä kaupungissa, East Lansingissa, jonka keskus on Michigan State University (MSU). Kampusalue on kaupunki kaupungissa. Siellä on sekä yliopiston opetustiloja, hallintorakennuksia, kirjasto ja konferenssikeskus että opiskelija-asuntoloita mutta näiden lisäksi – tietenkin – valtava jalkapallostadion, baseball-stadion, soft-ball kenttä, tenniskenttiä, taidemuseo, historiallinen museo, pankkeja, kasvitieteellinen puutarha, kappeli, museo, taidemuseo, pyörävuokraamo, ravintoloita. 

Kampuksella kiertävät omat bussilinjat ja ne ovatkin tarpeen, sillä alue on valtavan laaja.  Paikallinen kollega toteaa, jos asuu kampusalueella, ei sieltä tarvitse poistua lainkaan.

Red Cedar joki kampusalueella

Veljeskuntatalo - yksi niistä

Spartans – urheilujoukkue on MSU:n tavaramerkki. Baseball ja jalkapallopäivinä kirjaimellisesti koko kaupunki on pukeutunut Spartan-logoilla varustettuihin vaatteisiin tai vähintään lippalakkiin. Tunsin itseni alipukeutuneeksi, kun baseball kotipelin aikana minulla ei sellaista vielä ollut. Nyt on.

MSU on ylpeä siitä, että kampus on rauhallinen (ase- ja huumevapaa) ja viihtyisä. Turvatarkastuksia ja –portteja ei ole. Kirjastoa voi käyttää kuka tahansa, ei vain yliopiston opiskelijat. Kirjaston kokoelmat – erityisesti e-lähteet – ovat erittäin hyvät. Itsekin vietin tunteja tietokantojen äärellä, kahvia siemaillen, puolen litran mukista, kuten muutkin.

Kirjastorakennus

Alueen keskellä virtaa Red Cedar –joki, jonka rantojen nurmikoilla opiskelijat istuskelevat kevätauringossa. Suomessa lähes jokaisella heistä olisi kädessään kaljapullo tai skumppalasi, täällä ei kenelläkään näe coca-colaa vahvempaa juomaa. Juomingit järjestetään asuntoloissa ja veljes- ja sisaruskuntien juhlissa. MSU:n alueella on hyvät pyörä- ja kävelytiet ja jokea reunustaa pitkä jokireitti, jota myöten pääsee Lansingiin saakka.

Muutoin seutu on suunniteltu autojen ehdoilla. Kävelykatuja ei ole ja lukuunottamatta ihan kaupungin keskustaa, jossa on yksi pitkä ostoskatu, kauppakeskukset ovat torimaisia alueita muutaman kilometrin päässä toisistaan. Ensin ajetaan 5-10 minuuttia, sitten parkkeerataan aukiolle, jota reunustavat matalat rakennukset, joissa on erilaisia liikehuoneistoja. Välissä on omakotitaloalueita tai keskustan lähellä korkeita opiskelijataloja tai pelto- ja metsäalueita. 

Ei vaan urheilua, vaan perinteitä ja tutkimusta

Yksi Spartans ja MSU -tuotteita myyvistä kaupoista

MSU on perustettu jo vuonna 1855 ja se on prototyyppi ”land-grant” instituutioille, joita perustettiin 1860-lopulta lähtien. MSU:n tausta on maataloudessa ja se on USA:n ensimmäinen maatalouskorkeakoulu. Nykyisinkin yliopiston meijerin jäätelöä jonotetaan!

Yliopistossa on yli 200 koulutusohjelmaa (kandidaatti-, maisteri-, tohtori- ja täydennyskoulutusohjelmaa). Kansainvälisiä study abroad –ohjelmia (kuten TAMKin sosiaalialan kanssa) on yhteensä 250. MSU on rankattu 75. yliopistoksi maailman 100 parhaan yliopiston listalla. (World Report) Monesko Helsingin yliopisto olikaan? Ei siis mikään turja joukko.

Uusin MSU:n tutkimusohjelma on ”global initiative”, jonka tavoitteena on monialaisesti tutkia maailman ”suuria haasteita”, energiaa, ympäristöä ja digitalisaatiota. MSU tekee paljon aluevaikuttavuuteen ja yhteisöjen kehittämiseen liittyvää tutkimus- ja koulutustyötä. Erilaiset koulutusmahdollisuudet ja tutkimusohjelmat auttavat monialaisesti eri toimijoita. Slogan on ”Connecting knowledge to serve society”. (https://msu.edu/engagement/)

Markkinoinnissa oleellista hyvä maine

USAssa yliopistourheilu on myös yliopiston markkinointia ja hyviä (MSU:n osalta erityisesti jalkapallon pelaajia) urheilijoita rekrytoidaan opiskelijoiksi. Mutta urheilujoukkue on myös yliopiston keskeinen imagotekijä. Siksi ymmärtää sen, että East Lansingin pääkadulla on useita MSU:n ja Spartanin mainostavaraa myyviä liikkeitä.

Opiskelijamarkkinoinnista ja rekrytoinnista haastattelin juuri valittua yliopiston School of Social Work:in rekrytoijaa Stephanie McCannia. Stephanie on itse fanaattinen MSU:n kannattaja. Jopa niin, että hänen autonsa rekisterikilpi on MSW – MSU eli Master of Social Work – MSU. Ja hän pukeutuu mielellään vihreään, Spartanin väreihin. Siinäpä omistautumista asialle!

McCannin mukaan rekrytoinnin idea on: Recruite them well, teach them well and they will come back! Tällä hän tarkoittaa sitä, että oleellista ei ole markkinointi tai mainos, vaan hyvä maine. Kandidaattiopiskelijat palaavat takaisin maisteriohjelmiin ja tohtoriopintoihin, kun luottavat siihen, että saavat hyvää opetusta ja että heistä pidetään huolta.

Harvoin Suomessa kuulee, että opiskelijoista (etenkin korkeakoulussa) on pidettävä huolta. McCann toistaa sitä moneen kertaan. Rekrytoinnin ydin hänen mielestään, on saada opiskelijat palaamaan takaisin!

Markkinointi ja rekrytointi kulkevat käsi kädessä. Markkinointikanavien tulee hänen mielestään olla monitahoisia. Vaikka internet-sivut ja facebook –sivut ovatkin pääkanava nykyisin, tarvitaan myös painettua materiaalia, mutta vain sellaista, joka ”ajaa tutustumaan nettisivuihin”. Tällä hetkellä MSU:ssa arvioidaankin painetun markkinointimateriaalin tarve uudelleen. ”Rekrytointimateriaali ei saa näyttää kotitehtävältä, paksuja esitteitä ja tekstiä, vaan houkuttelevalta, hauskalta. Se voi olla kirjanmerkki, pamfletti tai vastaava. Erilaisilla messuilla tai tapahtumissa ideana on saada houkuteltua netin ääreen.” Täten vähennetään myös ympäristökuormitusta. Facebookin merkitys on erityisesti markkinoida tapahtumia ja sen kautta levitetään artikkeleita ja pidetään yhteyttä alumneihin. Instagram on nykyisin yhä suositumpi ja siellä välitetään erityisesti kuvia erilaisista tapahtumista, kuten valmistujaisista.

Poiketen Suomesta, USAssa vanhempien rooli opiskelupaikan valinnassa on merkittävä ja siten markkinoinnissa myös heidät otetaan huomioon. Vanhempi voi olla  myös potentiaalinen jatko-opiskelija. Vanhempien on tultava vakuutetuksi siitä, että hänen nuorensa on ”turvassa” ja ”että hänestä pidetään huolta”.

Keskustelimme hetken siitä, mitä Suomen pitäisi tehdä houkutellakseen ulkomaisia tutkinto-opiskelijoita. McCannin mielestä ydin on analysoida, ketkä tulisivat? Todennäköisesti nuoret, perheettömät ja sellaiset, ketkä ovat muutoinkin kiinnostuneita matkustamisesta (tai Suomesta maana). Sopivissa kohdemaissa myös paikallisen agentin käyttö voi olla suotavaa, tosin kallista. McCann antaa vinkin: Mainostakaa esimerkiksi nuorten suosimilla matkailusivustoilla – jopa hostellien sivuilla.

MSU:lla on itsellään rekrytointihaaste: saada lisää diversiteettiä. Yliopisto on ”melko valkoinen”. Afroamerikkalaisia tai aasialaistaustaisia opiskelijoita (tai henkilökuntaakaan) on vähän. On myös tärkeää McCannin mielestä, että opiskelijat edustavat yhteiskuntaa monipuolisesti (sukupuolet, sosio-ekonominen tausta, etninen tausta). Monikulttuurisuus on rikkaus, joka myös tuottaa uusia innovaatioita.

Ulkomaalaisten tutkinto-opiskelijoiden photo voice -tutkimuksessa tehty kartta,
johon on merkitty kampusalueen paikat, jotka opiskelijat ja
heidän perheensä ovat kokeneet itselleen tärkeiksi

Olennaisinta

MSU:n valtti on McCannin mielestä ”homy spirit”. Henkilökunta tukee opiskelijaa oppimaan ja heillä on aikaa opiskelijalle. Joustavuus on myös tärkeää. Monet MSU:n opiskelijat opiskelevat työn ohella ja useilla maisteriopiskelijoista on myös lapsia tai he huolehtivat omista vanhemmistaan. MSU:ssa panostetaan siihen, että opiskelija tulee kohdatuksi ja autetuksi, myös silloin, kun opinnot eivät suju.

Mietin, kun kuuntelin McCannia ja katsoin MSU:n toimintaa sisältäpäin, että kun meillä toistuvasti hiostetaan sekä opiskelijoita että henkilökuntaa opintojen nopeuttamisella ja välillä sekä opettajana että opiskelijana tuntee olevansa vain suorittaja, MSU:ssa välitetään ihmisestä kokonaisuutena. MSU:lla on muun muassa HR-osastollaan ohjelma, jonka avulla tuetaan henkilöstöä, jotka toimivat omaistensa hoitajina tai vastaavina.

MSU näyttäytyy yhteisöllisempänä, laaja-alaisempana ja aluevaikuttavampana kuin moni suomalainen korkeakoulu. Mietin, että mikäli minulla olisi lapsi, joka miettisi korkeakouluopintoja, voisin hyvinkin ehdottaa USA:ta ja MSU:ta – edellyttäen, että taskun pohjalta tai pankista löytyisi rahaa lukukausimaksuihin.

Ks. lisää http:www.msu.edu

Rentoa oleilua kampusalueella

Tupajumi ja Jung

Olen kolmen asunnon vankina. En pakosta, vaan halusta. Haluan muuttaa, mutten pysty, koska asuntojen henki pitää minusta kiinni. Ei, kyse ei ole siitä, että niissä asuisi jokin astraaliolento, vaan siitä, että seinät ovat täynnä muistoja. Olen tupajumi. Unien symboliikassa talon sanotaan kuvaavan omaa itseä. Vaeltelu huoneissa kertoo itsen etsimisestä. Minä vaellan asuntojen välillä, valvetilassa. Mistä se kertoo? Olen ilmeisesti hukassa. En tiedä, asuisinko valkoisessa minimalistisesti sisustetussa modernissa talossa järven rannalla vai tunnelmallisessa vanhassa, vähän rähjäisessä kerrostalossa kaupungin keskustassa. Vai siinä kolmannessa, jossa vanhuudesta huolimatta on kohta uusitut pinnat ja kiiltävät kaakelit ja jossa katto nousee korkealle metropolin ylle.

Jos tämä olisi unta vain, miten Jung mahtaisi tulkita tilannetta. Ensimmäisessä talossa rakastan patiota. Istun paljaalla, pelkistetysti kalustetulla patiolla aina kun pystyn. Vain pakkanen, rankkasade tai ukkosmyrsky pitää minut sisällä. Kuisti symboloi Jungin mukaan päättämättömyyttä. Eli en tiedä, lähteäkö vai jäädä. Asunto on vanhempieni entinen ja sijaitsee lapsuuskaupungissani. Enkö siis vieläkään ole kasvanut irti?

Oma kotini, se ensimmäinen ikioma, jonka ostin avioeron jälkeen ja jossa olen viettänyt yksinhuoltajan elämää yli kymmenen vuotta, on patinoitunut, vanha tunnelmallinen kerrostalo, jossa takkatuli loimottaa kylminä iltoina. Perinnehuonekalut ovat silta menneeseen, lapsiin, perinteisiin. Ehkä ne symboloivat myös juuttumista menneeseen elämänvaiheeseen. Lapset ovat lähteneet. Minä kuljen tätä kaupunkia kuin kaviouraa.

Kolmas asunto, korkea, valkea, kohta remontoitu valoisa huoneisto kertoo uudesta tilanteesta, avoimuudesta uudelle. Sinne olen juuri muuttamassa.

Jungilla on sanottavaa

Muutto on konkreettisesti muutos, jossa yksi ovi sulkeutuu (minulla ahneella peräti kaksi entistä ovea) ja uusi ikkuna avautuu. Kun menin uuteen asuntooni ensimmäisen kerran, avasin kaikki ikkunat. Heti. Käytännön syy oli, että oli tuhottoman kuuma. Jung voisi nyökytellä viisaan näköisenä ja tulkita eleeni alitajunnan viestiksi päästä eroon huolenaiheista. Seuraavaksi kutsuin remonttimiehen ja tein sopimuksen kaikkien seinien maalaamisesta, valkoisiksi. Tämän voi vielä selittää sillä, että onhan se järkevää tehdä pintaremontti, kun asunto on tyhjä. Eräänlainen ”maalipesu” koko asuntoon, ennen kuin kantaa tavarat sisään.

Kylpyhuoneessa Jung astui taas kehään. Periaatteessa tilassa ei ollut mitään vikaa. Muovimatto oli ehjä ja siisti. Remonttibudjetti on ylitetty. Mutta ei. Tila vaati minusta uudet valkeat, suuret seinäkaakelit ja grafiitinharmaan laattalattian. Kattoon, sinne neljän metrin korkeuteen, vaadin niin valkean helmiäismaalin, että silmiä häikäisee. Jung taputtaa jo karvaisia käsiään. En tosin tiedä, olivatko hänen kätensä karvaiset vai karvattomat, pienet vai suuret. Kylpyhuone symboloi puhdistautumista, kaiken vanhan kuonan pesemistä.

Eiköhän tämä ole selvä juttu. Muutan, puhdistaudun ja avaudun uudelle elämälle. Muutoksen vaikeudesta kertoo se, että aiemmista asunnoista luopuminen on todella rankkaa ja pelkään katuvani ja kaipaavani. Vielä eilen ajattelin, että sinnittelen muutaman vuoden vuokralaisten turvin. Toisin sanoen, jäisin välitilaan, siihen patiolle. Muutosta huolimatta mikään ei varsinaisesti muuttuisi. Tämän itseanalyysin jälkeen (ja budjettilaskelmia tehtyäni) päätin kutsua kiinteistövälittäjän.

Post scriptum

Mitähän tarkoittaa se, että päätin raivata vanhan asuntoni kellarin roinasta ja pölystä ja kalkkimaalata sen seinät. Lattioilla on nyt banaanilaatikoita täynnä kirpputorille menevää tavaraa, osa neljänkymmenen vuoden takaa. Ehkä se tupajumi poistuu näin. Kellari, hmm. Jungilla olisi siitä varmasti paljonkin sanottavaa.

Ajanhallinnasta mielenhallintaa

Elämänhallinta-termiä olen inhonnut aina. Onneksi se on jo vähän out eikä kiusaa enää samalla tavalla kuin termin tullessa muotiin joskus parikymmentä vuotta sitten. Elämää ei voi hallita, mutta voi hallita sitä, mihin aikaa elämässään käyttää. Ajankäytön hallinta (amerikkalaisten time management) oli sekin aikansa muotitermi, samoin kuin nyt mindfullness, läsnäolo tai arvojen mukainen elämä (arvokompassi). Lopulta kaikessa on kyse samasta asiasta, itsensä johtamisesta kohti tavoitteellista, tarkoituksellista ja merkityksellistä elämää. Tapio Aaltonen puhuisi ”missiosta” ja ”passiosta”, Viktor Frankl elämän tarkoituksesta.

Mikä on tarkoituksellista ja merkityksellistä yhdelle, ei välttämättä ole sitä toiselle. Siinä vaiheessa, kun on Maslown tarvehierarkian pyramidissa päässyt asteelle, jossa hengissä säilymisen, turvallisuuden ja sosiaalisen (rakkauden) tarpeet ovat jollain tapaa tyydyttyneet, viimeistään aktivoituvat arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeet.

Ajanhallinta ei ole vain mekaanista tekniikkaa vaan arvolatautunutta toimintaa. Jotta voi määrittää, mikä on tärkeää ja kiireellistä ja mikä vähemmän, on pitänyt tehdä arvovalintaa. Mikä on oikeasti tärkeää? Mitkä ovat ISOJA asioita ja mitkä pieniä? Mitä ilman voin jäädä tai mitä jättää tekemättä ilman, että arvoni tai etiikkani vaarantuvat? Mitä tai ketä en missään nimessä halua lyödä laimin?

Teknisiä apuvälineitä

Monesti päivät vain kuluvat. Äkkiä on ilta eikä oikein ole saanut aikaan mitään. Hädin tuskin muistaa, mitä tuli tehtyä. Tämä voi olla myös suunniteltua. Itse vietän välillä näitä ns. villasukkapäiviä, jolloin luen sanomalehteä puoleen päivään, täytän piilosanaristikkoa, makoilen sohvalla, istun puistonpenkillä ja tuijotan koskeen. Kirjoitan niitä näitä. Tyhjennän päätä. Tämä on minun joogaani. Vähintään kerran viikossa.

Jotta tämä voi onnistua, on muina päivinä oltava tietoisen tehokas. Lihas kasvaa levossa, mutta kasvamiseen tarvitaan rasitusta ennen lepoa.

Yksi toimivimpia ajanhallinnan keinoja on Eisenhowerin neliö. Menetelmä on lyhyesti seuraava:

1.    Listaa kaikki mahdolliset asiat, jotka sinun pitäisi tehdä seuraavan viikon aikana. Aikarajan voit päättää itse, kunhan se ei ole liian pitkä. Jos sinulla on jokin iso tavoite (vaikka opinnäytetyön valmistuminen), osita se pienempiin suorituksiin, joilla on oma aikatavoitteensa.

2.    Kun lista on valmis, määrittele, mikä tehtävistä on tärkeä ja kiireellinen (A-luokka), tärkeä, muttei niin kiireellinen (B-luokka), vähemmän tärkeä, mutta kiireellinen (C-luokka) ja vähemmän tärkeä ei-kiireellinen asia (D-luokka)

  

AIKA: ESIMERKIKSI YKSI KUUKAUSI	KIIRE (TEHTÄVÄ ESIM. VIIKON SISÄLLÄ)	EI KIIRE (TEHTÄVÄ KUUN LOPPUUN MENNESSÄ)
TÄRKEÄ (Merkityksellinen; Tavoitetta edistävä; Arvojen mukainen)	A-luokka: Hoida nämä hyvin. Varaa riittävästi aikaa näille, että saat ne tehtyä viikon aikana.	B-luokka: Varaa aikaa joka viikko näille asioille. A ja C –asiat eivät saa täyttää koko kalenteria.
VÄHEMMÄN TÄRKEÄ (Ei niin merkityksellinen; ”rutiinit”, jotka tehtävä, mutta  joissa ei tarvitse tavoitella huipputasoa; riittävän hyvä riittää	C-luokka: Älä käytä näihin yhtään turhaa aikaa. Hoida kerralla kuntoon. Määritä maksimiaika, jonka näihin käytät. Jos voit delegoida, tee se. Jos joku odottaa sinun työtäsi, että pääsee eteenpäin omassa jutussaan, hoida heti.	D-luokka: Harkitse, voitko jättää kokonaan tekemättä? Kärsiikö joku? Voitko lykätä seuraavaan kuukauteen tai jättää niin sanotusti parkkipaikalle odottamaan?

Ihanteellinen tilanne on, että viikosta suurin osa kuluisi A- ja B- asioihin ja C-asiat rytmittäisit päivässä niin sanotuiksi ”välihommiksi”. Esimerkiksi sähköposteja ei tarvitse lukea kaiken päivää, koska se häiritsee. Voi päättää, että katsoo ne kertarysäyksellä esimerkiksi keskellä päivää lounaan jälkeen, kun on vielä sopivan kylläisessä turtumuksen tilassa eikä aivot muutenkaan toimi kunnolla. Kännykän voi sulkea kokonaan tai laittaa äänettömälle, kun on tekemässä A- tai B-luokan hommia.

Kun haluaa oikein rytmittää päiväänsä, voi listata kirjaimen mukaiset tehtävät keskinäiseen tärkeysjärjestykseen eli A1, A2, A3…jne. Itse huomasin, että tällainen mekaniikka enemmän haittasi kuin hyödytti, koska moiseen järjestelyyn meni huomattava aika enkä käytännössä kuitenkaan onnistunut pitämään järjestystä yllä. Oleellista on se, että esimerkiksi viikon lopussa kun tarkastelee viikon tulosta, voi huomata, että A-asiat on hoidettu (ainakin valtaosa) ja B-asioissa on tehty jokin konkreettinen aloitus eikä C-asioissa ole muhimassa pommia, joka hoitamattomana onkin sitten seuraavan viikon A-asia.

Tilataideteokseni pienoismalli.
Yhden villasukkapäivän tulos.

Onko hyötyä?

Ajanhallinnan työkalujen käyttö edellyttää säännöllisyyttä. Se on kuin siivous. Kun tekee vähän joka päivä ei tarvitse suursiivota juuri koskaan – no, ehkä jouluksi. Ja ikkunat voi pestä kerran vuodessa. Jos taas on siivous kokonaan rempallaan kuukausitolkulla, on niin paljon roinaa joka paikassa, ettei halua edes aloittaa ja stressi on hurja.

Itse teen viikkosuunnitelman joka sunnuntai kahdelle seuraavalle viikolle. Miksi kahdelle? Siksi, että jos teen sen vain yhdelle, unohdan sujuvasti B-asiat enkä järjestä niille aikaa lainkaan, jolloin ne lopulta jäävät tekemättä kokonaan. Jollekin sopiva aika on ehkä kolmekin viikkoa. Minulle se on liian pitkä, koska tiedän, että sinä aikana tulee vähän liikaa väliin tulevia muuttujia, jotka sotkevat pakan.

En enää käytä neliökenttää vaan mind mappia, johon sijoittelen teemoittain omia henkilökohtaisia asioita, opiskelijoita koskevia kiireellisiä asioita (esimerkiksi kommentit opinnäytetöistä), pitempiä projekteja (sisältäen sen viikon osa-tehtävät niissä) ja hallinnon rutiineja (etten unohtaisi niitä). Sähköpostista karsin automaattisesti pois viestit, joista ajattelen, että ”onhan tämä kiva tietää, mutta ei ole tarpeellinen” tai että ”kyllähän tuo on kiinnostava, mutta onko se tärkeä”. Kriteerinä: kärsiikö joku – minä tai joku muu – ellen ota koppia tästä? 

Pomodoro-tekniikka

Yksi käyttämäni käytäntö on myös se, että määrittelen välillä, kuinka paljon käytän johonkin työtehtävään aikaa, maksimissaan. Sovellan osittain Pomodoro eli Tomaatti -tekniikkaa eli työajan jaksottamista 25 minuutin rupeamiin, joiden välissä on 5 minuutin tauko. Esimerkiksi: Jos minun pitää kirjoittaa jonkinlainen esittelyteksti tai lyhyt artikkeli (tai vaikka kirjareferaatti), määrittelen etukäteen montako ”tomaattia” (pomodoro) hommaan varaan. Lyhyehkön asiatekstin (noin 3-4 sivua) kirjoittaa parissa tunnissa. Se on noin neljä tomaattia.

Pomodoro-tekniikassa ideana myös se, että jotkut päivät ovat näitä tomaattipäiviä, jolloin keskittyy tekemään intensiivisesti jotain B-luokan hommaa (esimerkiksi kirjoittamaan opinnäytetyötä) ja siirtää kaikki sälät niiltä pois. Koko viikkoa ei voi tomatoida – se käy liian rankaksi. Tomaattitekniikka perustuu siihen, että fokusoidaan huomio yhteen asiaan ja keskitytään ”paineen alla” saamaan homma valmiiksi. Paineessa saa enemmän aikaan kuin silloin, kun aikarajaa ei näennäisesti ole.

Kun pitää viikossa kolme tomaattipäivää A- ja B-asioille, yhden villasukkapäivän, jolloin suunnittelee suuria ja unelmoi uusia B-asioita ja yhden säläpäivän, jolloin hoitaa C- ja D-asioita, onkin viikko aika hyvin pulkassa.

Viikonloppua ei kannata tuhlata syntisäkin kantamiseen eli siihen, että murehtii, mitä olisi pitänyt tehdä viime viikolla ja mitä kaikkea pitääkään tehdä seuraavalla. Itselle sunnuntaiaamu on hyvä aika käydä läpi, mitkä tuli tehtyä ja mitä teen kahdella seuraavalla. Jollekin se on ehkä perjantai-iltapäivä. Itselläni kynä putoaa perjantaina jossain vaiheessa ja haluan heittää aivot narikkaan uhraamatta yhtään ajatusta tulevalle viikolle. Sunnuntaiaamuna alkaa kuitenkin ahdistaa sen verran, että on hyvä aika suunnitella tuleva viikko ja päivittää suunnitelmat. Jokainen etsiköön oman toimivan tapansa.

Itsensä palkitseminen

Suunnitelmathan eivät onnistu aina. Shit happens, kuten amerikkalaiset sanovat. On opittava olemaan myös armollinen itselleen. Villasukkapäivät auttavat. Samoin viikonlopusta kannattaa yksi päivä pyhittää (ihana sana!) vapaa-ajalle, harrastuksille, ystäville ja perheelle. Itse teen osittain myös töitä, mutta silloin tomaatti-tekniikka on huipussaan ja ohjelmoin tietyn etukäteen valitun aikavälin, joka usein on lauantaina klo 10-14. Viikonlopputyöaika on varattu yleensä vain B-hommille, koska rentona ja levänneenä hommassa pääsee aika helposti flow-vireeseen.

Täydellinen mietiskelymaisema. Irlanti vuonna 2009.
UMK

Itsensä kannattaa palkita. Olen ottanut tavan laittaa läppäriin muistilappuja, jossa olen kirjoittanut otsikon HYVÄ MINÄ –alle asioita, joista erityisesti haluan itseäni kiittää. Siis tekemisestä, en saavutuksista. Siellä tulee ihan kohta lukemaan, että sainpas kirjoitettua blogin ajanhallinnasta! Jess!

Lähdevinkkejä:

Aaltonen, T. 2015. Missio + Passio = Kutsumus. Blogikirjoitus: http://www.novetos.fi/blogi/missio-passio-kutsumus/

Frankl, V. 1980. Elämän tarkoitusta etsimässä.

 Pomodoro-tekniikka: http://pomodorotechnique.com/

Sivistävä ulkohuussi

Asuimme pikkukaupungin omakotitaloalueella, metsän ja pellon välissä, kapean hiekkatien varrella. Kaikki talot kadulla olivat samanlaisia, 40-luvulla rakennettuja juoksuhaudantiemallisia vinokattoisia, puolitoistakerroksia puutaloja. Talossa oli lipan alle jäävä katettu ulkoveranta, josta isäni katseli ukonilmaa ja poltti piippua. Ulkoverannan pylväikköä kiersi elämänlanka, joka kukki vaaleanpunaisena lähes koko kesän.

Pihan perällä oli liiterirakennus, jossa oli puuvarasto, huussi ja sauna. Kaikki vierekkäin. Saunassa käytiin aina lauantai-iltaisin, kuten koko naapurustokin teki. Ilma täyttyi savun tuoksusta. Minusta oli ihanaa juosta pihan poikki paljain jaloin saunaan, varsinkin talvella. Iho höyrysi ja teki pienen sumupilven. Saunassa ei ollut erillistä pesuhuonetta vaan peseminen tapahtui samassa löylytilassa. Hikistä puuhaa. Vesi oli rahdattu kaivosta kelkalla ja täytetty suuri, vihreä pata kiukaan vieressä. Vesijohto ja sisävessa asennettiin meille vasta, kun oli yksitoistavuotias. Siihen asti käytiin tarpeilla saunan viereisessä huussissa. 

Huussissa oli seinään kirjoitettuna ensin morseaakkoset, ehkä veljelleni, joka oli partiossa. Muilla oli lehtiä, meillä morset. Kun veljeni, kymmenen vuotta vanhempi kuin minä, lähti armeijaan ja muutti pois kotoa, morset vaihtuivat englanninkielisiin aakkosiin. Äitini kävi englanninkielen kurssia kansalaisopistolla ja halusi sivistää sekä itseään että minua, joka juuri oli aloittanut englannin opinnot koulussa. Siinä sitten tarpeillamme luettelimme foneettisia äänteitä: ei, bii, sii, dii, ii, ef, qzii. Ummetus- ja ripuliaikoina aakkoslistan ehti kerrata useasti. Englannin numeroni olikin sitten täysi kymppi eikä myöhemminkään sen kielen opiskelu ollut mitenkään hankalaa.

Kun tarpeiden teko siirtyi sisätiloihin 60-luvulla, ehkä samoihin aikoihin, kun olohuoneeseen tuli keinonahkasohva ja televisio, kielikoulutus loppui. Kaakeliseiniin ei saanut kirjoittaa mitään. Kalsea pieni vessa ja posliinilavuaari eivät innostaneet pitkiin istuntoihin muutenkaan. Samaan tilaan oli rakennettu myös kaapin kokoinen sähkösauna, jossa sai varoa, ettei polttanut takamustaan kiukaassa, kun kiipesi puolitoista metriä leveälle lauteelle. Saunassa ei enää voinut käydä perheen kesken vaan vain yksin. Ei yksinkertaisesti mahtunut. Peseytymisestä ja tarpeiden teosta tuli pikatoimitus, joka ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää.

Minulla oli asiaan kyllä ratkaisu. Aloin lukea saunassa, lauteilla.  Kirjaston kirjoihin tippui vettä märistä hiuksista ja jouduin kuivailemaan sivuja silitysraudalla ennen kuin palautin kirjat. Äiti kielsi kirjaston kirjojen viemisen saunaan, kun joutui pari kertaa korvaamaan kirjan hinnan, kun kuivausprosessini oli epäonnistunut. Sitten vein sinne vain vanhoja jo luettuja aikakausilehtiä. Ei enää kovin sivistävää.

Ikävystynyt yhteiskunta

Jaana Venkulan teos ” Tekemisen taito” (2008) sai ajattelemaan sitä, miten tyhjänpäiväistä, turhuuksien turhuutta, ovatkaan nykyiset ajanvietteeksi tarkoitetut tietokonepelit, televisio-ohjelmat ja sosiaalisen median kaikenaikaa päällä olevat trackerit. Tarkoituksellinen tekeminen on vähentynyt minimiin ja toteutuu lähes vain työssä, mikäli työtä on. Ei-työllisten ei-luokka on eniten vaarassa hukkua näennäistekemiseen, tarkoituksettomaan ajan tappamiseen. Tapamme aikaa, kunnes aika tappaa meidät, kiteytti joku. Samaa asiaa käsittelee Peter Englund esseessään ikävystymisen historiasta (”Hiljaisuuden historia”, 2004) 

Katselin vierailulla ollutta pariskuntaa, jotka koko valveilla oloajan – muutamaa keskeytystä lukuun ottamatta – tuijottivat kumpikin omaa laitettaan, toinen älypuhelinta ja toinen tablettia, viestien facebookissa ja pelaten pelejä. Turun yliopistossa tehty tutkimus kertoo, että matkapuhelin on parisuhdetta ja työtä tärkeämpi. Toisessa MTV:n uutisessa kerrotaan, miten koululaiset "ovat kuin zombeja" ja siirtyvät oppitunnin jälkeen käytävään tuijottamaan matkapuhelintaan.

Olemmeko me opettajat yhtään sen kummempia?  Ennen suhteellisen sosiaalinen ammatti on nykyisin sitä, että istumme kukin oman tietokoneemme äärellä valmistelemassa power point – esityksiä (nykyversio vanhoista kalvoista) ja tekemällä hopseja (nettiversio), ohjaamalla opiskelijoita (sähköpostitse) ja arvioimalla opintosuorituksia (sähköiseen rekisteriin) sekä raportoimassa tekemäämme työtä pariin kolmeen erilaiseen työajan-, julkaisutoiminta-, henkilöstökoulutus- ja projektitoimintaseurantajärjestelmään.  Opiskelijoiden kasvokkaisen kohtaamisen määrä on pudonnut radikaalisti. Osa opettajista on alkanut jo pelätä näitä kohtaamisia. Onhan se hankalaa ottaa vastaan palautetta, vastata kinkkisiin kysymyksiin ja joutua opiskelijoiden suoran arvioinnin kohteeksi ryhmätilanteessa. Materiaali nettiin, tehtävät sinne ja sitten voi etänä ja turvassa arvioida opiskelijoiden suoritukset. Opiskelijoista osa on helpottunut tästä: aikaa jää omille asioille, palkkatyöhön ja harrastuksiin, kun opiskelutehtävät voi tehdä missä ja milloin haluaa ja ehtii. Siinä sitten opettaja ja opiskelija etsiskelevät toisiaan atomistisessa bittiavaruudessa. Opiskelusta tulee pisteiden metsästystä ja suorittamista, yksin. Opettamisesta tulee nettimateriaalin tuottamista ja tehtävien tarkistelua, yksin. 

Missä on tekeminen? Missä on tarkoitus? Missä on vuorovaikutus? Ihminen on edelleenkin sosiaalinen olento ja sosiaalisuuteen kuuluu olennaisesti vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, niin kotona kuin töissä. Laskepa huviksesi, kuinka monta minuuttia käytit tänään aitoon vuorovaikutukseen ja dialogiin? Sähköpostin lähettämistä tai facebook-päivitystä ei lasketa, ei myöskään twitterointia tai instagramin kuvien lataamista. Kriteerinä on vastavuoroisuus eli jos what’s upissa viestit vuorovaikutteisesti tai viestittelit tekstiviesteillä keskustellen tai puhelimessa/Skypellä, laske se mukaan. Vertaa yksipuolisten kontaktien suhdetta vuorovaikutteiseen ja nettikontakteja kasvokkaisiin. Mikä oli suhde?

Toinen tehtävä: Kuinka paljon käytit aikaa tarkoitukselliseen tekemiseen tänään? Tarkoituksellisella tekemisellä viittaan Jaana Venkulaa (2005) mukaillen tekemiseen, joka tähtää tulokseen/aikaansaannokseen (esimerkiksi leipominen, puutarhan hoito, luennon tai seminaarin pitäminen) tai tekemiseen taitojen/itsensä kehittämisen vuoksi (esimerkiksi urheilu, taideharrastus) verrattuna toimintaan, joka on ei-tekemistä, ns. ajantappoa. Tarkoituksellisella tekemisellä on mieli ja päämäärä. Sen tekeminen ei kuluta vaan energisoi, vaatii keskittymistä ja vie mukanaan.  Monella suomalaisilla on sentään yksi vapauden valtakunta, jossa voi toteuttaa tarkoituksellista tekemistä, kesämökki. Siellä voi hakata puita, kantaa saunaan vettä ja pestä matot juuriharjalla. Enenevässä määrin tämäkin tekemisen maailma on poissa ja tilalla täysin varusteltu, etälämmityksellä toimiva kakkosasunto.

En halua esittää jotain parempaa ihmistä kuin olen. Minunkin päivistäni menee suuri osa tarkoituksettomaan ei-tekemiseen, jossa märehdin ja pyörittelen asioita, suunnittelen tekeväni enkä tee, selailen nettiä ja katson televisio-ohjelmaa, josta oikeastaan en edes pidä. Vain siksi, että tapan aikaa, hoidan ikävystymistäni. Missä vaiheessa maailmasta tuli ikävystyttävä? Peter Englundin mukaan ikävystyminen on peräisin vasta 1800-luvulta ja syynä oli yksinkertaisesti se, että yhteiskunnan kehitys oli tullut pisteeseen, jossa ihmiset kykenivät käyttämään aikaansa myös muuhun kuin työhön ja välittömien pakottavien tarpeiden tyydytykseen. Tämä nautintoja hakeva elämäntapa, ikävystymisen tappamiseksi, on kasvavan peli- ja viihdeteollisuuden käyttövoima. Kant jo huomautti, kertoo Englund, että ajanviete ei ole parannuskeino, vaan osa sairautta. Passiivisella elämyskuluttamisella tapetaan kyllä aikaa, mutta aiheutetaan yhä enemmän ikävystymistä.

Ajattelen noudattaa Jaana Venkulan neuvoa ja tehdä vaihteeksi jotain toisin: kirjoitan sen sijaan, että katsoisin televisiota ja sillä harjoitan kirjoittamisen ja ajatuksen kirjalliseen muotoon saattamisen taitoa. Ja huomenna, sen sijaan, että lähtisin alennusmyynteihin kuluttamaan, voisin neuloa itselleni lapaset mummon purettujen sukkien varsiin. Loisin jotain uutta, vanhasta. Ja ehkä voisin luoda vähän luntakin pihalta tai tehdä lumilyhdyn, for old times sake. Voinhan siitä ottaa kuvan ja postata sen facebookiin kavereille.

Lähteet:

Jaana Venkula (2008) Tekemisen taito. Jyväskylä: Gummerus.

Peter Englund (2004) Hiljaisuuden historia. Juva: WSOY.

Liberaalia koulutusta

Tulin kirjoittaneeksi Järki-lehteen artikkelin liberaalista koulutuksesta. Teema oli esillä Manchesterin kriittisen hallintotieteen tutkimuksen päivillä heinäkuussa 2013. Liberaali koulutus peräänkuuluttaa sivistyksellistä, eettisesti tietoista ja kriittistä otetta. Liberaalin koulutuksen määritelmä on Paul Woodringin sanoin: "It is the education that liberates men from the bondage of ignorance, prejudice, and provincialism. It enables us to see the whole world and to see ourselves in perspective." Liberaali koulutus (liberal education) pohjautuu Sokrateen pedagogiikkaan: kyselemiseen ja dialogiin.

Linkki ohjaa tekstiin, johon voi mainiosti myös kommentoida.

Liberaalia koulutusta? Mitä se on?

Socio-cultural work in intercultural way

 See Me - Erasmus Intensive Course 2013 in Tampere, Finland was a two-week activity with over 50 university students from eight different higher education institutes in six different countries.

Lecture given by prof. Rosa Rodriquez Izquerdo from UPO, Sevilla

The idea of the course was to study and compare the situation of young people in Europe (ages 16-25 years) - what are their dreams and problems, everyday life at present and future prospects. This was studied by statistics and research from each participating country: Lithuania, Germany, Holland, Hungary, Spain and Finland. The students had also interviewed some young people and prepared videos or photogalleries.

And what was similar? Youth is a bridge between childhood and adulthood. The bridge can be shaky or more steady, more or less scary. Sometimes you need to look for it a bit longer, sometimes you find it more easily.

Youth is a phase of life when you test who you really are, what is me? It cannot be told by anyone, though parents often try to do it, you have to find your own path, your own bridge.

Youth is most often defined by others being "a problematic age", "a threat", "at lost", "much more troubled than we were when young". What the young people, what any person in fact, wants, is to be seen and heard as themselves, without prejudices and preassumptions.

What are the feelings that you see in this picture?

The course finished with a community art event "See Me - Surprise You" in the central square of the city of Tampere. The whole event was planned and performed by young people themselves to show, this is how we are, this is what we are capable of, see us as the way we are and have fun with us.

The link is a three-minute moodreel from the the event. Check it out...

 See Me - Surprise You event on 23.5.2013
https://www.youtube.com/watch?v=8Lst15fdRlg

Näkyväksi nuoreksi

The Whon legendaarinen kappale "See me, feel me, touch me, heal me" Woodstockissa vuonna 1969 saa vieläkin kyyneleet silmiin. Mietin miksi? Ehkä siksi, että sanoissa ja esityksessä välittyy nuoruuden olemus: herkkyys ja vimma, pelko ja usko, repivä halu pelastaa maailma ja räjähtävä ilo elää tässä ja nyt. Silti en enää haluaisi olla nuori, kun muistan, miten epävarma ja tuskainen välillä olin. Harmillista etten voi elää nuoruutta uudelleen varustettuna kaikella sillä kokemuksella, joka nyt on päässä.

Einmal ist keinmal, Milan Kundera toistaakin useaan kertaan kirjassaan "Olemisen sietämätön keveys". Kun voi elää vain kerran, niin ei oikeastaan ole mitään väliä, miten elää. Siitä se keveys ja samalla raskaus. Joka tapauksessa, oli elänyt miten oli, ei ole mahdollisuutta palata takaisin johonkin pisteeseen ja valita jotenkin toisin.

Valintojen avaruus

Nuorille toitotetaan hyvää tarkoittavien vanhempien ja erinäisten ohjaajien taholta, että pitää tehdä viisaita valintoja koulutuksen tai työn suhteen. Miten niitä osaa tehdä viisitoistavuotiaana, kun ei ole vielä näitä viisikymppisen aivoja. Vaikka äidillä tai isoäidillä sellaiset onkin, niistä ei nuorelle ole välttämättä mitään apua, koska, yksinkertaisesti, nehän eivät ole nuoren vaan ihan eri sukupolven edustajan omat.

Nuorten ohjaustyö on äärimmäisen haastavaa. Ohjaamisen olemus on pidättäytyä neuvonnasta (mitä moni pitää ohjaamisena, jota se ei ole) ja keskityttävä näkemään ja kuulemaan sitä, mitä nuori itse ajattelee, haluaa, toivoo, unelmoi ja pelkää. Tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi on sitä, mitä jokainen kaipaa. Ilman sitä ihmisestä ei tule näkyvä, vaan hänelle käy kuin Tove Janssonin Näkymättömälle lapselle.  Ja kun tulee näkyväksi, itselleen ja muille, valintojen tekeminenkin helpottuu.

Usein nuorista nähdään vain mustanpuhuvat vaatteet, lävistykset, villi hiuspehko tai tatuointi samoin kuin näkymättömästä lapsesta näkyi ensin vain rusetti. Nuoruuteen kuuluu oleellisesti se, että on etsittävä sitä, kuka oikein on. Kun ihminen on sosiaalinen olento, ei voi etsiä itseään yksin omassa huoneessaan ja arvuutella kuka oikein on (vaikka sekin kuuluu asiaan...), vaan tarvitsee muita peilikseen. Pahinta, mitä voi tapahtua, on jäädä yksin, sekä kaveri- että perhepiirissä. Ajoittaisen ulkopuolisuuden tai eksistentiaalisen tyhjyyden kestää, jos tietää, että on ainakin joku, joka pitää, rakastaa ja hyväksyy sellaisena kuin on. Kasvattajan, kouluttajan, opettajan, ohjaajan ja vanhemman päätehtävä on uskoa nuoreen. Juttuihin ei aina kannata uskoa (ei kannattanut minunkaan vanhempieni), mutta on uskottava ihmiseen ja hänen kykyynsä luoda oma nahkansa.

Neuvontanauha

Muistan, miten omien vanhempieni päivittäiset varoitukset ja neuvot muodostivat tasaisen äänimaiseman, vähän kuin kaupungin hälinän, johon tottui ja johon ei enää vähän ajan kuluttua kiinnittänyt sen kummempaa huomiota. Siihen oppi olemaan reagoimatta, koska vastaan väittäminen aiheutti vain turhaa kinaa ja toisaalta puhdas mykkyys sai tavallisesti neuvontavolyymin kovenemaan. Vastaukseen "joo-joo" yleensä tyydyttiin, koska kenenkään intressinä ei ollut päätyä mihinkään aitoon dialogiin. Väitän, että tätä neuvontapuhetta silti tarvitaan. Se on kuin turvallinen ja tuttu radiokanava. Ei sitä juuri kuuntele, mutta ilman tuntuu jotenkin tyhjältä. Ja joskus tulee jotain kiinnostavaakin. Ehkä siitä jotain jää soimaan, vähän kuin korvamato.

Omassa perheessä äitini, 93 v., ei ole vieläkään lopettanut neuvontapuhetta, siis minulle. Kanavalla on yleensä talous- ja työllisyysneuvontaa, siivousopastusta, terveysopastusta sekä sitä kiusallisinta, laihdutusohjeita. Jätän vieläkin kuuntelematta ja sanon "joo-joo". Mutta sen olen oppinut, miten neuvontaa ja ohjausta ei kannata tehdä. Rehellisyyden nimissä on kyllä myönnettävä, että välillä menee minullakin nauha päälle, mutta usein muistan varoittaa: "Nyt tulee mummoneuvontaa..."Informaation antamisen, tuen, ohjauksen ja neuvonnan rajat ovat häilyviä ja usein nämä sekoittuvat sekavaksi puuroksi. Luulen, että parhaiten selviää, kun yrittää vanhempana tai opettajana keskittyä erityisesti nuoren kuulemiseen, näkemiseen ja mahdollisuuksien edistämiseen etsiä itseään ja tulla itsekseen. "See me, feel me, touch me, heal me" - taitaako sen paremmin sanoa.

Kuvat: See Me Erasmus Intensiivikurssilta (TAMK)

Kansainvälistä härdelliä: Living, loving, laughing and learning!

Kansainvälinen kuuden eri maan korkeakouluopiskelijoiden toteuttama See Me! - Erasmus intensiiviohjelma päättyi Tampereella eilen 24.5.2013. Valloittavat ja energiset opiskelijat Liettuasta, Saksasta, Hollannista, Espanjasta, Unkarista ja Suomesta vertailivat yhdessä, mitä on olla nuori tämän päivän Euroopassa. Nimi See Me! symboloi sitä, että nuoret tulisivat näkyviksi sellaisina kuin ovat ja sellaisina kuin haluavat tulla nähdyiksi.


Mitä tehtiin?
Tämä yli 50 opiskelijan porukka yhdessä lähes parinkymmenen tamperelaisen nuoren kanssa toteutti kurssin lopuksi itsensä näköisen katutaidetapahtuman See Me - Surprise You! Keskustorilla 23.5. Esityksissä oli hauskuutta ja energisyyttä, tekemisen meininkiä, vähän hulluutta ja symboliikkaa. Pönötettävän esityksen sijaan tavoite oli tehdä sellaista, johon kuka tahansa kadunkulkija voi osallistua, mikäli vaan haluaa. Opiskelijat ja paikalliset nuoret ideoivat päivän ajan, mitä haluaisivat tehdä ja harjoittelivat toisen päivän toteutusta. Kolmantena aamuna roudattiin kamat, kuivaharjoiteltiin flashmobbaus ja lähdettiin valloittamaan Keskustoria. 

Valmisteluvaiheessa opiskelijat kysyivät, että onko rahaa? Eipä juuri, sanoin. Soittovälineet ja vahvistimet lainattiin ja nuoret itse toivat omiaan, sitten ei tarvittukaan juuri muuta kuin vähän tussia, paperia, kangasta ja luovaa mieltä.

Osallistuiko kukaan?
Osallistavista esityksistä ehkä suosituin - ja meille suomalaisille introverteille "turvallisin" - oli toivenaru, johon pystyi ripustamaan omaan toiveensa. Joku halusi koiraa (kirjoitettu vähän vaappuvin ekaluokkalaisen käsialalla), joku naimisiin, joku kestävää onnea.

Elävään valokuvaan tuli välillä suorastaan jonoa, kun eri ryhmät halusivat poseerata "roolikuvissa" elävinä patsaina. 

Iltapäivän mittaan paikalle tuli kymmenittäin nuoria ja nuoria aikuisia, jotka tarttuivat rumpuun, sirkusvälineeseen tai tanssivat marabentaa - olihan siellä hiljainen diskokin. Ja tyynysotaakin leikittiin. Lopuksi flashmobbauksesta, jossa (muka) jonotettiin ilmaisia hot dogeja, kehkeytyi letkajenkkajono ympäri torin.

Kyynikon kysymykset 
Tämmöistä touhua vaan, onko se nyt akateemista?
V: On. Ei ole käytäntöä ilman teoriaa. Teoriataustana oli sosiokulttuurinen, osallistava työote. Sen sijaan, että yritetään saada nuoria mukaan johonkin valmiiksi tehtyyn raamiin, lähdettiin ideoimaan ja toteuttamaan yhdessä.
Ja pedagoginen ote - mikäs se oli?
V: Tekemällä oppiminen:  nuoriin itseensä ja prosessiin luottaminen. 

Ja palaute?
V: Loistava. "Oppi itsestä ja toisista". "Oppi, että kuunneltava myös muita". "Ensimmäinen oma kokemus siitä, miten luovat menetelmät toimivat käytännössä". "Jouduin mukavuusalueen ulkopuolelle, se oli hyvä".

Entäs ne osallistuneet nuoret, heidän palaute?:
V: "Kiva tehdä ryhmässä". "Hauskaa". "Ei tarvitse aina olla niin hirveän hyvä, että voi tehdä jotain." "Eka kokemus kansainvälisyydestä". "En pelkää enää". 
 
Lopuksi
Lähteä tekemään julkista tapahtumaa ilman käsikirjoitusta ja aikataulua (paitsi aikaväli 13-17), on riski, mutta se onnistui. "It's a miracle"...kuten Shakespeare in Love -elokuvassa näyttämömestari toteaa siinä vaiheessa, kun kukaan ei enää oikein usko, että esitys jotenkin pysyy kasassa. Pysyi se ja niin pysyi tämäkin taidehärdelli Keskustorilla.

Katso telkasta 
Ylen TV2:n alueuutiset: http://areena.yle.fi/tv/1925120 (uutisspotti n. 4,30 min jälkeen)

Osallistuneet järjestävät tahot
TAMK (koordinaattori), HAMK, ELTE university (Budapest), UPO university (Sevilla), UAB university (Barcelona), Kauno Kollega (Kaunas), HAN Hogeschool (Nijmegen), Nordhausen Fachhocschule (Nordhausen) ja Monitoimitalo 13 sekä paikalliset nuoret.
Kuvat: UMK
Oma rooli: Kurssin koordinoiva opettaja

Oppimisen uskallusta

Milloin muistat viimeksi oppineesi jonkin asian? Minä opin juuri tänään, kun perustin blogin. Olin ajatellut asiaa jo jonkin aikaa, mutta olin lykännyt sitä. Esteenä oli epäilys osaamisesta ja toisaalta mukavuudenhalu.Kun olin äheltänyt ohjeitten kanssa muutaman tunnin ja sivu oli perustettu, tunsin huikeaa iloa ja olin mielestäni aika mestari. Oppimisen nälkäkin kasvoi tehdessä: mitenkähän sitä liitetään linkkejä tai jaetaan sivua facebookissa?

Prosessi oli sama kuin yleensä oppimisessa: on voitettava sisäinen epäusko ja ryhdyttävä toimeen. Toiminta lisää uskoa siihen, että oppii, mikä vähentää epäuskoa, mikä puolestaan lisää toimintaa uuden oppimisen suuntaan.

Korkeakouluopetuksen perinteinen malli on ollut, että luentosalissa saarnaa joku "jo oppinut" tutkija tai muu asiantuntija, joka puhumalla (ja kymmeniä power point -kuvia väläyttelemällä) välittää tietoa enemmän tai vähemmän kiinnostuneille kuulijoille.Yksisuuntainen vuorovaikutus katkeaa vain harvan uskalikon kysymykseen. Passiivinen frontaaliopetus opettaakin kaikkein eniten opettajaa, jonka on perehdyttävä asiaan etukäteen, jotta pystyy sen jotenkin uskottavalla tavalla esittämään. Opettajilla on melko usein harhaluulo, että kun he ovat asian puhuneet, se on opetettu. Tämähän ei pidä paikkaansa. Asia on vain puhuttu. Se, onko puhe kuultu saati ymmärretty, jää hämärän peittoon, mutta opettajalla itsellään on hyvä olo, kun luento on pidetty.

Entä jos lopetetaan opettaminen ja aloitetaan yhdessä oppiminen? Ihmetellään ilmiötä yhdessä,
määritellään keskeiset kysymykset  ja pilkotaan se selvitettäviin pienempiin (tutkimus)kysymyksiin ja organisoidaan, miten opiskelijat hankkivat tiedon, analysoivat sen ja raportoivat saamansa tulokset, joita sitten yhdessä tarkastellaan ja pohditaan.

Tämähän on problem based learningia, sanoo joku. Voihan sitä silläkin nimellä kutsua. Oleellista kuitenkin on, että oppimisen keskiössä ovat opiskelijat itse, ei se power pointteja välkyttelevä asiantuntija. Asiantuntijan roolina on johdattaa kysymyksen äärelle,  jäsentää sitä prosessin alussa ja pitää huoli, että prosessi kulkee eikä pysähdy. Milton Erickson, lyhytterapian kehittäjä, kertoo tarinaa, jossa hän kohtasi lapsena pellolla eksyneen hevosen. Milton johdatti hevosen kotiin vain pitämällä hevosen liikkeessä, jolloin se itse vaistomaisesti löysi tiensä eikä kulkenut päämäärättömästi uuden tuoreemman heinätupsun ääreen.

Yhteisöllisesti toteutettu, tiimiperustainen ilmiölähtöinen oppiminen, on parhaimmillaan voimia antava, innostava ja innovatiivinen tapa oppia uutta. Opettajallekin se on innostava kokemus, nimimerkki kokemusta on. Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon uusi opiskelijaryhmä Tampereella sai tehtäväkseen luoda tulevaisuuden skenaarioita eri palvelusektoreilta ja esittää ne "jotenkin luovalla tavalla ilman power pointteja" - jotenkin näin ohjeistin, varmaankin aika epämääräisesti.  Tuloksena oli häkellyttävän oivaltavia ja luovia visioita. Yhdessä  tulevaisuuden jalkautuneet sosiaalityöntekijät liikkuivat lähiössä tosi-tv -kameroineen, toisessa Espanjasta Suomeen tullut lähihoitaja yritti kommunikoida Skypen kautta kotona asuvan mummon kanssa, joka puolestaan piilotteli pullojaan nettikameran uteliaalta silmältä.


Oppiminen, se on uskaliasta ajattelua.