Sivistävä ulkohuussi

Asuimme pikkukaupungin omakotitaloalueella, metsän ja pellon välissä, kapean hiekkatien varrella. Kaikki talot kadulla olivat samanlaisia, 40-luvulla rakennettuja juoksuhaudantiemallisia vinokattoisia, puolitoistakerroksia puutaloja. Talossa oli lipan alle jäävä katettu ulkoveranta, josta isäni katseli ukonilmaa ja poltti piippua. Ulkoverannan pylväikköä kiersi elämänlanka, joka kukki vaaleanpunaisena lähes koko kesän.

Pihan perällä oli liiterirakennus, jossa oli puuvarasto, huussi ja sauna. Kaikki vierekkäin. Saunassa käytiin aina lauantai-iltaisin, kuten koko naapurustokin teki. Ilma täyttyi savun tuoksusta. Minusta oli ihanaa juosta pihan poikki paljain jaloin saunaan, varsinkin talvella. Iho höyrysi ja teki pienen sumupilven. Saunassa ei ollut erillistä pesuhuonetta vaan peseminen tapahtui samassa löylytilassa. Hikistä puuhaa. Vesi oli rahdattu kaivosta kelkalla ja täytetty suuri, vihreä pata kiukaan vieressä. Vesijohto ja sisävessa asennettiin meille vasta, kun oli yksitoistavuotias. Siihen asti käytiin tarpeilla saunan viereisessä huussissa. 

Huussissa oli seinään kirjoitettuna ensin morseaakkoset, ehkä veljelleni, joka oli partiossa. Muilla oli lehtiä, meillä morset. Kun veljeni, kymmenen vuotta vanhempi kuin minä, lähti armeijaan ja muutti pois kotoa, morset vaihtuivat englanninkielisiin aakkosiin. Äitini kävi englanninkielen kurssia kansalaisopistolla ja halusi sivistää sekä itseään että minua, joka juuri oli aloittanut englannin opinnot koulussa. Siinä sitten tarpeillamme luettelimme foneettisia äänteitä: ei, bii, sii, dii, ii, ef, qzii. Ummetus- ja ripuliaikoina aakkoslistan ehti kerrata useasti. Englannin numeroni olikin sitten täysi kymppi eikä myöhemminkään sen kielen opiskelu ollut mitenkään hankalaa.

Kun tarpeiden teko siirtyi sisätiloihin 60-luvulla, ehkä samoihin aikoihin, kun olohuoneeseen tuli keinonahkasohva ja televisio, kielikoulutus loppui. Kaakeliseiniin ei saanut kirjoittaa mitään. Kalsea pieni vessa ja posliinilavuaari eivät innostaneet pitkiin istuntoihin muutenkaan. Samaan tilaan oli rakennettu myös kaapin kokoinen sähkösauna, jossa sai varoa, ettei polttanut takamustaan kiukaassa, kun kiipesi puolitoista metriä leveälle lauteelle. Saunassa ei enää voinut käydä perheen kesken vaan vain yksin. Ei yksinkertaisesti mahtunut. Peseytymisestä ja tarpeiden teosta tuli pikatoimitus, joka ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää.

Minulla oli asiaan kyllä ratkaisu. Aloin lukea saunassa, lauteilla.  Kirjaston kirjoihin tippui vettä märistä hiuksista ja jouduin kuivailemaan sivuja silitysraudalla ennen kuin palautin kirjat. Äiti kielsi kirjaston kirjojen viemisen saunaan, kun joutui pari kertaa korvaamaan kirjan hinnan, kun kuivausprosessini oli epäonnistunut. Sitten vein sinne vain vanhoja jo luettuja aikakausilehtiä. Ei enää kovin sivistävää.

Oppimisen uskallusta

Milloin muistat viimeksi oppineesi jonkin asian? Minä opin juuri tänään, kun perustin blogin. Olin ajatellut asiaa jo jonkin aikaa, mutta olin lykännyt sitä. Esteenä oli epäilys osaamisesta ja toisaalta mukavuudenhalu.Kun olin äheltänyt ohjeitten kanssa muutaman tunnin ja sivu oli perustettu, tunsin huikeaa iloa ja olin mielestäni aika mestari. Oppimisen nälkäkin kasvoi tehdessä: mitenkähän sitä liitetään linkkejä tai jaetaan sivua facebookissa?

Prosessi oli sama kuin yleensä oppimisessa: on voitettava sisäinen epäusko ja ryhdyttävä toimeen. Toiminta lisää uskoa siihen, että oppii, mikä vähentää epäuskoa, mikä puolestaan lisää toimintaa uuden oppimisen suuntaan.

Korkeakouluopetuksen perinteinen malli on ollut, että luentosalissa saarnaa joku "jo oppinut" tutkija tai muu asiantuntija, joka puhumalla (ja kymmeniä power point -kuvia väläyttelemällä) välittää tietoa enemmän tai vähemmän kiinnostuneille kuulijoille.Yksisuuntainen vuorovaikutus katkeaa vain harvan uskalikon kysymykseen. Passiivinen frontaaliopetus opettaakin kaikkein eniten opettajaa, jonka on perehdyttävä asiaan etukäteen, jotta pystyy sen jotenkin uskottavalla tavalla esittämään. Opettajilla on melko usein harhaluulo, että kun he ovat asian puhuneet, se on opetettu. Tämähän ei pidä paikkaansa. Asia on vain puhuttu. Se, onko puhe kuultu saati ymmärretty, jää hämärän peittoon, mutta opettajalla itsellään on hyvä olo, kun luento on pidetty.

Entä jos lopetetaan opettaminen ja aloitetaan yhdessä oppiminen? Ihmetellään ilmiötä yhdessä,
määritellään keskeiset kysymykset  ja pilkotaan se selvitettäviin pienempiin (tutkimus)kysymyksiin ja organisoidaan, miten opiskelijat hankkivat tiedon, analysoivat sen ja raportoivat saamansa tulokset, joita sitten yhdessä tarkastellaan ja pohditaan.

Tämähän on problem based learningia, sanoo joku. Voihan sitä silläkin nimellä kutsua. Oleellista kuitenkin on, että oppimisen keskiössä ovat opiskelijat itse, ei se power pointteja välkyttelevä asiantuntija. Asiantuntijan roolina on johdattaa kysymyksen äärelle,  jäsentää sitä prosessin alussa ja pitää huoli, että prosessi kulkee eikä pysähdy. Milton Erickson, lyhytterapian kehittäjä, kertoo tarinaa, jossa hän kohtasi lapsena pellolla eksyneen hevosen. Milton johdatti hevosen kotiin vain pitämällä hevosen liikkeessä, jolloin se itse vaistomaisesti löysi tiensä eikä kulkenut päämäärättömästi uuden tuoreemman heinätupsun ääreen.

Yhteisöllisesti toteutettu, tiimiperustainen ilmiölähtöinen oppiminen, on parhaimmillaan voimia antava, innostava ja innovatiivinen tapa oppia uutta. Opettajallekin se on innostava kokemus, nimimerkki kokemusta on. Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon uusi opiskelijaryhmä Tampereella sai tehtäväkseen luoda tulevaisuuden skenaarioita eri palvelusektoreilta ja esittää ne "jotenkin luovalla tavalla ilman power pointteja" - jotenkin näin ohjeistin, varmaankin aika epämääräisesti.  Tuloksena oli häkellyttävän oivaltavia ja luovia visioita. Yhdessä  tulevaisuuden jalkautuneet sosiaalityöntekijät liikkuivat lähiössä tosi-tv -kameroineen, toisessa Espanjasta Suomeen tullut lähihoitaja yritti kommunikoida Skypen kautta kotona asuvan mummon kanssa, joka puolestaan piilotteli pullojaan nettikameran uteliaalta silmältä.


Oppiminen, se on uskaliasta ajattelua.