The Whon legendaarinen kappale "See me, feel me, touch me, heal me" Woodstockissa vuonna 1969 saa vieläkin kyyneleet silmiin. Mietin miksi? Ehkä siksi, että sanoissa ja esityksessä välittyy nuoruuden olemus: herkkyys ja vimma, pelko ja usko, repivä halu pelastaa maailma ja räjähtävä ilo elää tässä ja nyt. Silti en enää haluaisi olla nuori, kun muistan, miten epävarma ja tuskainen välillä olin. Harmillista etten voi elää nuoruutta uudelleen varustettuna kaikella sillä kokemuksella, joka nyt on päässä.
Einmal ist keinmal, Milan Kundera toistaakin useaan kertaan kirjassaan "Olemisen sietämätön keveys". Kun voi elää vain kerran, niin ei oikeastaan ole mitään väliä, miten elää. Siitä se keveys ja samalla raskaus. Joka tapauksessa, oli elänyt miten oli, ei ole mahdollisuutta palata takaisin johonkin pisteeseen ja valita jotenkin toisin.
Valintojen avaruus
Nuorten ohjaustyö on äärimmäisen haastavaa. Ohjaamisen olemus on pidättäytyä neuvonnasta (mitä moni pitää ohjaamisena, jota se ei ole) ja keskityttävä näkemään ja kuulemaan sitä, mitä nuori itse ajattelee, haluaa, toivoo, unelmoi ja pelkää. Tulla nähdyksi, kuulluksi ja rakastetuksi on sitä, mitä jokainen kaipaa. Ilman sitä ihmisestä ei tule näkyvä, vaan hänelle käy kuin Tove Janssonin Näkymättömälle lapselle. Ja kun tulee näkyväksi, itselleen ja muille, valintojen tekeminenkin helpottuu.
Usein nuorista nähdään vain mustanpuhuvat vaatteet, lävistykset, villi hiuspehko tai tatuointi samoin kuin näkymättömästä lapsesta näkyi ensin vain rusetti. Nuoruuteen kuuluu oleellisesti se, että on etsittävä sitä, kuka oikein on. Kun ihminen on sosiaalinen olento, ei voi etsiä itseään yksin omassa huoneessaan ja arvuutella kuka oikein on (vaikka sekin kuuluu asiaan...), vaan tarvitsee muita peilikseen. Pahinta, mitä voi tapahtua, on jäädä yksin, sekä kaveri- että perhepiirissä. Ajoittaisen ulkopuolisuuden tai eksistentiaalisen tyhjyyden kestää, jos tietää, että on ainakin joku, joka pitää, rakastaa ja hyväksyy sellaisena kuin on. Kasvattajan, kouluttajan, opettajan, ohjaajan ja vanhemman päätehtävä on uskoa nuoreen. Juttuihin ei aina kannata uskoa (ei kannattanut minunkaan vanhempieni), mutta on uskottava ihmiseen ja hänen kykyynsä luoda oma nahkansa.
Neuvontanauha
Muistan, miten omien vanhempieni päivittäiset varoitukset ja neuvot muodostivat tasaisen äänimaiseman, vähän kuin kaupungin hälinän, johon tottui ja johon ei enää vähän ajan kuluttua kiinnittänyt sen kummempaa huomiota. Siihen oppi olemaan reagoimatta, koska vastaan väittäminen aiheutti vain turhaa kinaa ja toisaalta puhdas mykkyys sai tavallisesti neuvontavolyymin kovenemaan. Vastaukseen "joo-joo" yleensä tyydyttiin, koska kenenkään intressinä ei ollut päätyä mihinkään aitoon dialogiin. Väitän, että tätä neuvontapuhetta silti tarvitaan. Se on kuin turvallinen ja tuttu radiokanava. Ei sitä juuri kuuntele, mutta ilman tuntuu jotenkin tyhjältä. Ja joskus tulee jotain kiinnostavaakin. Ehkä siitä jotain jää soimaan, vähän kuin korvamato.
Omassa perheessä äitini, 93 v., ei ole vieläkään lopettanut neuvontapuhetta, siis minulle. Kanavalla on yleensä talous- ja työllisyysneuvontaa, siivousopastusta, terveysopastusta sekä sitä kiusallisinta, laihdutusohjeita. Jätän vieläkin kuuntelematta ja sanon "joo-joo". Mutta sen olen oppinut, miten neuvontaa ja ohjausta ei kannata tehdä. Rehellisyyden nimissä on kyllä myönnettävä, että välillä menee minullakin nauha päälle, mutta usein muistan varoittaa: "Nyt tulee mummoneuvontaa..."

Kuvat: See Me Erasmus Intensiivikurssilta (TAMK)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti