Oppimisen uskallusta

Milloin muistat viimeksi oppineesi jonkin asian? Minä opin juuri tänään, kun perustin blogin. Olin ajatellut asiaa jo jonkin aikaa, mutta olin lykännyt sitä. Esteenä oli epäilys osaamisesta ja toisaalta mukavuudenhalu.Kun olin äheltänyt ohjeitten kanssa muutaman tunnin ja sivu oli perustettu, tunsin huikeaa iloa ja olin mielestäni aika mestari. Oppimisen nälkäkin kasvoi tehdessä: mitenkähän sitä liitetään linkkejä tai jaetaan sivua facebookissa?

Prosessi oli sama kuin yleensä oppimisessa: on voitettava sisäinen epäusko ja ryhdyttävä toimeen. Toiminta lisää uskoa siihen, että oppii, mikä vähentää epäuskoa, mikä puolestaan lisää toimintaa uuden oppimisen suuntaan.

Korkeakouluopetuksen perinteinen malli on ollut, että luentosalissa saarnaa joku "jo oppinut" tutkija tai muu asiantuntija, joka puhumalla (ja kymmeniä power point -kuvia väläyttelemällä) välittää tietoa enemmän tai vähemmän kiinnostuneille kuulijoille.Yksisuuntainen vuorovaikutus katkeaa vain harvan uskalikon kysymykseen. Passiivinen frontaaliopetus opettaakin kaikkein eniten opettajaa, jonka on perehdyttävä asiaan etukäteen, jotta pystyy sen jotenkin uskottavalla tavalla esittämään. Opettajilla on melko usein harhaluulo, että kun he ovat asian puhuneet, se on opetettu. Tämähän ei pidä paikkaansa. Asia on vain puhuttu. Se, onko puhe kuultu saati ymmärretty, jää hämärän peittoon, mutta opettajalla itsellään on hyvä olo, kun luento on pidetty.

Entä jos lopetetaan opettaminen ja aloitetaan yhdessä oppiminen? Ihmetellään ilmiötä yhdessä,
määritellään keskeiset kysymykset  ja pilkotaan se selvitettäviin pienempiin (tutkimus)kysymyksiin ja organisoidaan, miten opiskelijat hankkivat tiedon, analysoivat sen ja raportoivat saamansa tulokset, joita sitten yhdessä tarkastellaan ja pohditaan.

Tämähän on problem based learningia, sanoo joku. Voihan sitä silläkin nimellä kutsua. Oleellista kuitenkin on, että oppimisen keskiössä ovat opiskelijat itse, ei se power pointteja välkyttelevä asiantuntija. Asiantuntijan roolina on johdattaa kysymyksen äärelle,  jäsentää sitä prosessin alussa ja pitää huoli, että prosessi kulkee eikä pysähdy. Milton Erickson, lyhytterapian kehittäjä, kertoo tarinaa, jossa hän kohtasi lapsena pellolla eksyneen hevosen. Milton johdatti hevosen kotiin vain pitämällä hevosen liikkeessä, jolloin se itse vaistomaisesti löysi tiensä eikä kulkenut päämäärättömästi uuden tuoreemman heinätupsun ääreen.

Yhteisöllisesti toteutettu, tiimiperustainen ilmiölähtöinen oppiminen, on parhaimmillaan voimia antava, innostava ja innovatiivinen tapa oppia uutta. Opettajallekin se on innostava kokemus, nimimerkki kokemusta on. Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon uusi opiskelijaryhmä Tampereella sai tehtäväkseen luoda tulevaisuuden skenaarioita eri palvelusektoreilta ja esittää ne "jotenkin luovalla tavalla ilman power pointteja" - jotenkin näin ohjeistin, varmaankin aika epämääräisesti.  Tuloksena oli häkellyttävän oivaltavia ja luovia visioita. Yhdessä  tulevaisuuden jalkautuneet sosiaalityöntekijät liikkuivat lähiössä tosi-tv -kameroineen, toisessa Espanjasta Suomeen tullut lähihoitaja yritti kommunikoida Skypen kautta kotona asuvan mummon kanssa, joka puolestaan piilotteli pullojaan nettikameran uteliaalta silmältä.


Oppiminen, se on uskaliasta ajattelua.