Kansainvälistä härdelliä: Living, loving, laughing and learning!

Kansainvälinen kuuden eri maan korkeakouluopiskelijoiden toteuttama See Me! - Erasmus intensiiviohjelma päättyi Tampereella eilen 24.5.2013. Valloittavat ja energiset opiskelijat Liettuasta, Saksasta, Hollannista, Espanjasta, Unkarista ja Suomesta vertailivat yhdessä, mitä on olla nuori tämän päivän Euroopassa. Nimi See Me! symboloi sitä, että nuoret tulisivat näkyviksi sellaisina kuin ovat ja sellaisina kuin haluavat tulla nähdyiksi.


Mitä tehtiin?
Tämä yli 50 opiskelijan porukka yhdessä lähes parinkymmenen tamperelaisen nuoren kanssa toteutti kurssin lopuksi itsensä näköisen katutaidetapahtuman See Me - Surprise You! Keskustorilla 23.5. Esityksissä oli hauskuutta ja energisyyttä, tekemisen meininkiä, vähän hulluutta ja symboliikkaa. Pönötettävän esityksen sijaan tavoite oli tehdä sellaista, johon kuka tahansa kadunkulkija voi osallistua, mikäli vaan haluaa. Opiskelijat ja paikalliset nuoret ideoivat päivän ajan, mitä haluaisivat tehdä ja harjoittelivat toisen päivän toteutusta. Kolmantena aamuna roudattiin kamat, kuivaharjoiteltiin flashmobbaus ja lähdettiin valloittamaan Keskustoria. 

Valmisteluvaiheessa opiskelijat kysyivät, että onko rahaa? Eipä juuri, sanoin. Soittovälineet ja vahvistimet lainattiin ja nuoret itse toivat omiaan, sitten ei tarvittukaan juuri muuta kuin vähän tussia, paperia, kangasta ja luovaa mieltä.

Osallistuiko kukaan?
Osallistavista esityksistä ehkä suosituin - ja meille suomalaisille introverteille "turvallisin" - oli toivenaru, johon pystyi ripustamaan omaan toiveensa. Joku halusi koiraa (kirjoitettu vähän vaappuvin ekaluokkalaisen käsialalla), joku naimisiin, joku kestävää onnea.

Elävään valokuvaan tuli välillä suorastaan jonoa, kun eri ryhmät halusivat poseerata "roolikuvissa" elävinä patsaina. 

Iltapäivän mittaan paikalle tuli kymmenittäin nuoria ja nuoria aikuisia, jotka tarttuivat rumpuun, sirkusvälineeseen tai tanssivat marabentaa - olihan siellä hiljainen diskokin. Ja tyynysotaakin leikittiin. Lopuksi flashmobbauksesta, jossa (muka) jonotettiin ilmaisia hot dogeja, kehkeytyi letkajenkkajono ympäri torin.

Kyynikon kysymykset 
Tämmöistä touhua vaan, onko se nyt akateemista?
V: On. Ei ole käytäntöä ilman teoriaa. Teoriataustana oli sosiokulttuurinen, osallistava työote. Sen sijaan, että yritetään saada nuoria mukaan johonkin valmiiksi tehtyyn raamiin, lähdettiin ideoimaan ja toteuttamaan yhdessä.
Ja pedagoginen ote - mikäs se oli?
V: Tekemällä oppiminen:  nuoriin itseensä ja prosessiin luottaminen. 

Ja palaute?
V: Loistava. "Oppi itsestä ja toisista". "Oppi, että kuunneltava myös muita". "Ensimmäinen oma kokemus siitä, miten luovat menetelmät toimivat käytännössä". "Jouduin mukavuusalueen ulkopuolelle, se oli hyvä".

Entäs ne osallistuneet nuoret, heidän palaute?:
V: "Kiva tehdä ryhmässä". "Hauskaa". "Ei tarvitse aina olla niin hirveän hyvä, että voi tehdä jotain." "Eka kokemus kansainvälisyydestä". "En pelkää enää". 
 
Lopuksi
Lähteä tekemään julkista tapahtumaa ilman käsikirjoitusta ja aikataulua (paitsi aikaväli 13-17), on riski, mutta se onnistui. "It's a miracle"...kuten Shakespeare in Love -elokuvassa näyttämömestari toteaa siinä vaiheessa, kun kukaan ei enää oikein usko, että esitys jotenkin pysyy kasassa. Pysyi se ja niin pysyi tämäkin taidehärdelli Keskustorilla.

Katso telkasta 
Ylen TV2:n alueuutiset: http://areena.yle.fi/tv/1925120 (uutisspotti n. 4,30 min jälkeen)

Osallistuneet järjestävät tahot
TAMK (koordinaattori), HAMK, ELTE university (Budapest), UPO university (Sevilla), UAB university (Barcelona), Kauno Kollega (Kaunas), HAN Hogeschool (Nijmegen), Nordhausen Fachhocschule (Nordhausen) ja Monitoimitalo 13 sekä paikalliset nuoret.
Kuvat: UMK
Oma rooli: Kurssin koordinoiva opettaja

Oppimisen uskallusta

Milloin muistat viimeksi oppineesi jonkin asian? Minä opin juuri tänään, kun perustin blogin. Olin ajatellut asiaa jo jonkin aikaa, mutta olin lykännyt sitä. Esteenä oli epäilys osaamisesta ja toisaalta mukavuudenhalu.Kun olin äheltänyt ohjeitten kanssa muutaman tunnin ja sivu oli perustettu, tunsin huikeaa iloa ja olin mielestäni aika mestari. Oppimisen nälkäkin kasvoi tehdessä: mitenkähän sitä liitetään linkkejä tai jaetaan sivua facebookissa?

Prosessi oli sama kuin yleensä oppimisessa: on voitettava sisäinen epäusko ja ryhdyttävä toimeen. Toiminta lisää uskoa siihen, että oppii, mikä vähentää epäuskoa, mikä puolestaan lisää toimintaa uuden oppimisen suuntaan.

Korkeakouluopetuksen perinteinen malli on ollut, että luentosalissa saarnaa joku "jo oppinut" tutkija tai muu asiantuntija, joka puhumalla (ja kymmeniä power point -kuvia väläyttelemällä) välittää tietoa enemmän tai vähemmän kiinnostuneille kuulijoille.Yksisuuntainen vuorovaikutus katkeaa vain harvan uskalikon kysymykseen. Passiivinen frontaaliopetus opettaakin kaikkein eniten opettajaa, jonka on perehdyttävä asiaan etukäteen, jotta pystyy sen jotenkin uskottavalla tavalla esittämään. Opettajilla on melko usein harhaluulo, että kun he ovat asian puhuneet, se on opetettu. Tämähän ei pidä paikkaansa. Asia on vain puhuttu. Se, onko puhe kuultu saati ymmärretty, jää hämärän peittoon, mutta opettajalla itsellään on hyvä olo, kun luento on pidetty.

Entä jos lopetetaan opettaminen ja aloitetaan yhdessä oppiminen? Ihmetellään ilmiötä yhdessä,
määritellään keskeiset kysymykset  ja pilkotaan se selvitettäviin pienempiin (tutkimus)kysymyksiin ja organisoidaan, miten opiskelijat hankkivat tiedon, analysoivat sen ja raportoivat saamansa tulokset, joita sitten yhdessä tarkastellaan ja pohditaan.

Tämähän on problem based learningia, sanoo joku. Voihan sitä silläkin nimellä kutsua. Oleellista kuitenkin on, että oppimisen keskiössä ovat opiskelijat itse, ei se power pointteja välkyttelevä asiantuntija. Asiantuntijan roolina on johdattaa kysymyksen äärelle,  jäsentää sitä prosessin alussa ja pitää huoli, että prosessi kulkee eikä pysähdy. Milton Erickson, lyhytterapian kehittäjä, kertoo tarinaa, jossa hän kohtasi lapsena pellolla eksyneen hevosen. Milton johdatti hevosen kotiin vain pitämällä hevosen liikkeessä, jolloin se itse vaistomaisesti löysi tiensä eikä kulkenut päämäärättömästi uuden tuoreemman heinätupsun ääreen.

Yhteisöllisesti toteutettu, tiimiperustainen ilmiölähtöinen oppiminen, on parhaimmillaan voimia antava, innostava ja innovatiivinen tapa oppia uutta. Opettajallekin se on innostava kokemus, nimimerkki kokemusta on. Sosiaalialan ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon uusi opiskelijaryhmä Tampereella sai tehtäväkseen luoda tulevaisuuden skenaarioita eri palvelusektoreilta ja esittää ne "jotenkin luovalla tavalla ilman power pointteja" - jotenkin näin ohjeistin, varmaankin aika epämääräisesti.  Tuloksena oli häkellyttävän oivaltavia ja luovia visioita. Yhdessä  tulevaisuuden jalkautuneet sosiaalityöntekijät liikkuivat lähiössä tosi-tv -kameroineen, toisessa Espanjasta Suomeen tullut lähihoitaja yritti kommunikoida Skypen kautta kotona asuvan mummon kanssa, joka puolestaan piilotteli pullojaan nettikameran uteliaalta silmältä.


Oppiminen, se on uskaliasta ajattelua.

Tervetuloa blogiini!

Blogissa pohditaan oppimisen ja kehittämisen teemoja. Kehittäminen ja kehittyminen edellyttävät oppimista, mutta edellyttääkö oppiminen välttämättä opetusta. Mitä opettaminen ja kouluttaminen parhaimmillaan ja pahimmillaan ovat? Blogissa kerrotaan kokemuksia erilaisista projekti- ja konsulttitöistä eri puolilla maailmaa sekä välitetään tietoa hyvistä käytännöistä, menetelmistä ja uusista kirjoista tai tutkimuksista liittyen erityisesti sosiaali- ja työllisyyspalvelujen kehittämiseen.