Jaana Venkulan
teos ” Tekemisen taito” (2008) sai ajattelemaan sitä, miten tyhjänpäiväistä,
turhuuksien turhuutta, ovatkaan nykyiset ajanvietteeksi tarkoitetut
tietokonepelit, televisio-ohjelmat ja sosiaalisen median kaikenaikaa päällä olevat
trackerit. Tarkoituksellinen tekeminen on vähentynyt minimiin ja toteutuu lähes
vain työssä, mikäli työtä on. Ei-työllisten ei-luokka on eniten vaarassa hukkua
näennäistekemiseen, tarkoituksettomaan ajan tappamiseen. Tapamme aikaa, kunnes
aika tappaa meidät, kiteytti joku. Samaa asiaa käsittelee Peter Englund
esseessään ikävystymisen historiasta (”Hiljaisuuden historia”, 2004)
Katselin vierailulla ollutta pariskuntaa, jotka koko valveilla oloajan –
muutamaa keskeytystä lukuun ottamatta – tuijottivat kumpikin omaa laitettaan,
toinen älypuhelinta ja toinen tablettia, viestien facebookissa ja pelaten
pelejä. Turun yliopistossa tehty tutkimus kertoo, että matkapuhelin on parisuhdetta ja työtä tärkeämpi. Toisessa MTV:n uutisessa kerrotaan, miten koululaiset "ovat kuin zombeja" ja siirtyvät oppitunnin jälkeen käytävään tuijottamaan matkapuhelintaan.
Olemmeko me opettajat yhtään sen kummempia? Ennen suhteellisen sosiaalinen ammatti on nykyisin sitä, että istumme kukin oman tietokoneemme äärellä valmistelemassa power point – esityksiä (nykyversio vanhoista kalvoista) ja tekemällä hopseja (nettiversio), ohjaamalla opiskelijoita (sähköpostitse) ja arvioimalla opintosuorituksia (sähköiseen rekisteriin) sekä raportoimassa tekemäämme työtä pariin kolmeen erilaiseen työajan-, julkaisutoiminta-, henkilöstökoulutus- ja projektitoimintaseurantajärjestelmään. Opiskelijoiden kasvokkaisen kohtaamisen määrä on pudonnut radikaalisti. Osa opettajista on alkanut jo pelätä näitä kohtaamisia. Onhan se hankalaa ottaa vastaan palautetta, vastata kinkkisiin kysymyksiin ja joutua opiskelijoiden suoran arvioinnin kohteeksi ryhmätilanteessa. Materiaali nettiin, tehtävät sinne ja sitten voi etänä ja turvassa arvioida opiskelijoiden suoritukset. Opiskelijoista osa on helpottunut tästä: aikaa jää omille asioille, palkkatyöhön ja harrastuksiin, kun opiskelutehtävät voi tehdä missä ja milloin haluaa ja ehtii. Siinä sitten opettaja ja opiskelija etsiskelevät toisiaan atomistisessa bittiavaruudessa. Opiskelusta tulee pisteiden metsästystä ja suorittamista, yksin. Opettamisesta tulee nettimateriaalin tuottamista ja tehtävien tarkistelua, yksin.
Olemmeko me opettajat yhtään sen kummempia? Ennen suhteellisen sosiaalinen ammatti on nykyisin sitä, että istumme kukin oman tietokoneemme äärellä valmistelemassa power point – esityksiä (nykyversio vanhoista kalvoista) ja tekemällä hopseja (nettiversio), ohjaamalla opiskelijoita (sähköpostitse) ja arvioimalla opintosuorituksia (sähköiseen rekisteriin) sekä raportoimassa tekemäämme työtä pariin kolmeen erilaiseen työajan-, julkaisutoiminta-, henkilöstökoulutus- ja projektitoimintaseurantajärjestelmään. Opiskelijoiden kasvokkaisen kohtaamisen määrä on pudonnut radikaalisti. Osa opettajista on alkanut jo pelätä näitä kohtaamisia. Onhan se hankalaa ottaa vastaan palautetta, vastata kinkkisiin kysymyksiin ja joutua opiskelijoiden suoran arvioinnin kohteeksi ryhmätilanteessa. Materiaali nettiin, tehtävät sinne ja sitten voi etänä ja turvassa arvioida opiskelijoiden suoritukset. Opiskelijoista osa on helpottunut tästä: aikaa jää omille asioille, palkkatyöhön ja harrastuksiin, kun opiskelutehtävät voi tehdä missä ja milloin haluaa ja ehtii. Siinä sitten opettaja ja opiskelija etsiskelevät toisiaan atomistisessa bittiavaruudessa. Opiskelusta tulee pisteiden metsästystä ja suorittamista, yksin. Opettamisesta tulee nettimateriaalin tuottamista ja tehtävien tarkistelua, yksin.
Missä on
tekeminen? Missä on tarkoitus? Missä on vuorovaikutus? Ihminen on edelleenkin
sosiaalinen olento ja sosiaalisuuteen kuuluu olennaisesti vuorovaikutus muiden
ihmisten kanssa, niin kotona kuin töissä. Laskepa huviksesi, kuinka monta
minuuttia käytit tänään aitoon vuorovaikutukseen ja dialogiin? Sähköpostin lähettämistä
tai facebook-päivitystä ei lasketa, ei myöskään twitterointia tai instagramin
kuvien lataamista. Kriteerinä on vastavuoroisuus eli jos what’s upissa viestit
vuorovaikutteisesti tai viestittelit tekstiviesteillä keskustellen tai
puhelimessa/Skypellä, laske se mukaan. Vertaa yksipuolisten kontaktien suhdetta
vuorovaikutteiseen ja nettikontakteja kasvokkaisiin. Mikä oli suhde?
Toinen tehtävä:
Kuinka paljon käytit aikaa tarkoitukselliseen tekemiseen tänään?
Tarkoituksellisella tekemisellä viittaan Jaana Venkulaa (2005) mukaillen tekemiseen,
joka tähtää tulokseen/aikaansaannokseen (esimerkiksi leipominen, puutarhan
hoito, luennon tai seminaarin pitäminen) tai tekemiseen taitojen/itsensä kehittämisen
vuoksi (esimerkiksi urheilu, taideharrastus) verrattuna toimintaan, joka on
ei-tekemistä, ns. ajantappoa. Tarkoituksellisella tekemisellä on mieli ja
päämäärä. Sen tekeminen ei kuluta vaan energisoi, vaatii keskittymistä ja vie
mukanaan. Monella suomalaisilla on
sentään yksi vapauden valtakunta, jossa voi toteuttaa tarkoituksellista
tekemistä, kesämökki. Siellä voi hakata puita, kantaa saunaan vettä ja pestä
matot juuriharjalla. Enenevässä määrin tämäkin tekemisen maailma on poissa ja
tilalla täysin varusteltu, etälämmityksellä toimiva kakkosasunto.
En halua esittää
jotain parempaa ihmistä kuin olen. Minunkin päivistäni menee suuri osa
tarkoituksettomaan ei-tekemiseen, jossa märehdin ja pyörittelen asioita,
suunnittelen tekeväni enkä tee, selailen nettiä ja katson televisio-ohjelmaa,
josta oikeastaan en edes pidä. Vain siksi, että tapan aikaa, hoidan
ikävystymistäni. Missä vaiheessa maailmasta tuli ikävystyttävä? Peter Englundin
mukaan ikävystyminen on peräisin vasta 1800-luvulta ja syynä oli
yksinkertaisesti se, että yhteiskunnan kehitys oli tullut pisteeseen, jossa
ihmiset kykenivät käyttämään aikaansa myös muuhun kuin työhön ja välittömien
pakottavien tarpeiden tyydytykseen. Tämä nautintoja hakeva elämäntapa,
ikävystymisen tappamiseksi, on kasvavan peli- ja viihdeteollisuuden käyttövoima.
Kant jo huomautti, kertoo Englund, että ajanviete ei ole parannuskeino, vaan
osa sairautta. Passiivisella elämyskuluttamisella tapetaan kyllä aikaa, mutta
aiheutetaan yhä enemmän ikävystymistä.
Ajattelen
noudattaa Jaana Venkulan neuvoa ja tehdä vaihteeksi jotain toisin: kirjoitan
sen sijaan, että katsoisin televisiota ja sillä harjoitan kirjoittamisen ja
ajatuksen kirjalliseen muotoon saattamisen taitoa. Ja huomenna, sen sijaan,
että lähtisin alennusmyynteihin kuluttamaan, voisin neuloa itselleni lapaset
mummon purettujen sukkien varsiin. Loisin jotain uutta, vanhasta. Ja ehkä voisin
luoda vähän luntakin pihalta tai tehdä lumilyhdyn, for old times sake. Voinhan siitä
ottaa kuvan ja postata sen facebookiin kavereille.
Lähteet:
Jaana Venkula
(2008) Tekemisen taito. Jyväskylä: Gummerus.
Peter Englund
(2004) Hiljaisuuden historia. Juva: WSOY.